Hyvää mieltä etsimässä

 



Aamu alkoi aurinkoisena. Lähdimme Tonjan kanssa lenkille niinkuin minä tahansa aamuna.

 Tänään vain teki mieli kävellä vähän pidempään, kun oli niin ihana ilmakin.

Mieleni teki metsään, mutta tiesin, että siellä olisi siihen aikaan ollut jo turisteja.

Päädyimmekin kiertämään tallin kautta Metsäkulmalle päin, siellä kun ei yleensä näy edes ”lokaaleja”.

 Jouduin vähän suostuttelemaan, koska Tonja pelkää hevosia. Hän on kerran tallilla ollessamme haistanut hevosen turpaa samalla kun sähköpaimen osui niskaan ja ehdollistuminen oli tapahtunut:

hevosista saa sähköiskuja..


Tämän vuoksi on parempi odotella tien toisella puolella kun Riikka kuvaa hevosia.



Vaan mihinpä sitten? Oikealle vai vasemmalle? 

            Oikean kautta saadaan nauttia lenkistä pidempään, siispä sinne.


Kipitimme mennä kiltisti tienvartta, mutta yhtäkkiä keksimme loikata metsään.

Olin viimeksi ollut samassa metsässä koiraenkeleitteni, Tyttin ja Nappen, kanssa joskus vuosikausia sitten.

Muistot täyttivät hetkeksi mielen ja tulvivat sitten silmistä ulos.

 

Kuvatessani raunioita ja ikuistaessani metsän värejä Tonja istahti vähän väliä odottamaan polulle.

Hänelle tämä on tuttua, koska olen vähän väliä polvillani luonnon edessä.

Onpa joku joskus luullutkin Tonja olevan lenkillä yksinään, kun hän on odottanut pyörätiellä minun kontatessa piilossa pientareella jotain koppakuoriaista kuvaamassa.








Olen lukenut jonkun joskus filosofoineen, että

”Kulkemalla koskemattomia polkuja saat aikaan jälkiä,

etkä vain nostata pölyä”.

Päädyimmekin poikkeamaan polulta päästäksemme

takaisin maantielle, kun emme halunneet kulkea

kenenkään pihojen poikki.

”Tuosta mennään” sanoin ja niin mentiin. Läpi

tuuhean pusikon, yli kivien ja kantojen.

Ja niin sain minäkin tuntea miten se paimenpoika


nipistää, kun ryömin aidan ali pöpeliköstä laitumelle.


 



                                                                                      

 

Värit vaihtuivat metsän vihreistä ja punaisista tien varren keltaisiin ja punaisiin. Vaahtera loisti kilpaa uuden sukupuolettoman tiemaaukkelin kanssa. 

Lapsista varoittavassa kolmiossa tepastelee edelleen tyttö ja poika. Ja polkupyörää polkee solavalinjainen mies. 

Miesten pyörällä.

Kuva kylämme kaupasta on jo kesältä, kun en nyt huomannut sitä kotimatkalla kuvata.

Kävimme kuitenkin siellä hörppäämässä kipolliset vettä per kuono ja jatkoimme reippaina kotiin asti.

 




Hyvä mieli oli löytynyt, mutta Vähän lihaksia väsytti.

Palkitsin itseni mustikkamaidolla.

            

           





   

                       Siinä palautusjuomasta nauttiessani huomasin terassini kaipaavan syyssiivousta.


Olin ostanut muutaman tarjouscallunan , mutta ne kaipasivat jotain kaverikseen. Tonja irvisti sängystä ”EEEEIIII”, kun kävin huikkaamassa takaisin metsään.    


               
Lähti iloisena kumminkin.

 

Metsästä  ei tullut kuvaa, mutta puolukkaista kuntta nostin muutaman palan mukaan.

Sattuipa muutama havukasvikin kassiin.

 

        


 

Siitä sitten kasvia ruukkuun ja terassi siistiksi. Taisinpa siinä samalla haravoida naapurienkin lehdet.



        

 

Sillä siisti.

Paitsi että riikkaelinan Ihmemaassa riitti vielä puuhaa. Pitihän sielläkin vähän kopsuttaa .

   





Syyslannoitus vielä ja vettä päälle kun on ollut niin kuivaa.

Kurkkukin vielä antaa viimeisiään. Se on vähän surullista kun tietää ettei tuo reppana enää ehdi. Syksy tulee väkisin. Onneksi.

Kunhan ei tulisi musta talvi.




Hetkeksi nostan jalat ilmaan ja hengitän loppuvan kesän viimeisiä lämpimiä valonpisaroita.


  Ja yhtäkkiä on taas jo ilta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Kommentit

Suositut tekstit